Noidan rippi

Julkaistu Päiväkävelyllä sunnuntaina 3. elokuuta 2014

Oloni oli kuin karkkikaupassa. Olin ensimmäisten joukossa penkomassa kirjastosta poistettuja kirjoja. Tosin kirjoista oli poistettu kansilehdet enkä tuntenut läheskään kaikkia tarjolla olevia kirjoja. Intuitioon luottaen valitsin kolme kirjaa vain nimen ja kirjan alun perusteella. Mieleeni juolahti Bertie Bottin jokamaun rakeet ja saatoin vain toivoa saavani mansikkaa enkä vaikkua.

Ensimmäinen kirja on luettu ja se oli paljon enemmän kuin pelkkää mansikkaa. Olin valinnut Susan Fletcherin kirjan Noidan rippi, koska se alkoi Edinburgissa vuonna 1692, kaupungissa, jonne joskus haluan matkustaa. Kirjan nimi oli hieman epäilyttänyt, noidat eivät minua ole kovin paljoa kiinnostaneet.

Kirjan päähenkilö Corrag on nuori nainen, jonka isoäiti ja äiti on tapettu noitana. Hän itse odottaa kahlehdittuna sellissä talven taittumista kevääksi, jotta hänen kuolemantuomionsa voitaisiin panna täytäntöön. Polttorovio odottaa noitaa.

"Noita. Kuin varjo se seuraa.
Nimiä on muitakin - akka, huora. Ämmänpiru. Porttoa kuulee usein, ja näin julmia nimiä ei hennota sälyttää edes koiralle - mutta minulle sumeilematta.

"Mutta noita...
Nimistä vanhin. Pahin. Tunnen sen mudanjähmeän painon. Tiedän miten suu liikkuu sanoessaan sen."

"Minä mietin paljon.
Kuten kuka minut muistaa? Kuka tietää oikean nimeni - koko nimeni? Sillä noitaa ihmiset huutavat, kun teen kuolemaa. Noitaa, kun tumman taivaan täyttää leimuava valo." 

Corragia tulee tapaamaan irlantilainen pastori Charles Leslie. Hän haluaa kuulla Corragilta Glencoen verilöylystä, jossa MacDonaldin klaani pistettiin hengiltä ja ryöstettiin. Leslien motiivit kuulla Corragia on poliittinen. Hän haluaa todistaa valloittajakuninkaan Wilhelm III Oranialaisen määränneen verilöylyn. Todiste kuningasta vastaan auttaisi kuningas Jaakko II takaisin valtaan. Leslie itse on karkotettu Irlannista ja hän ikävöi kovasti vaimoaan ja lapsiaan, jotka jäivät Irlantiin.

Kunnon kristityn tavoin Leslie inhosi ja vihasi Corragia astuessaan tämän selliin. Ensimmäisen tapaamisen jälkeen hän kirjoittaa vaimolleen näin:

"Paholainen puhuu tuon olennonpuolikkaan kautta naiselliseen tapaan - ja on hänen omaksi parhaakseen, että hänet poltetaan, pikimmiten. Tuli puhdistaa hänen sielunsa. Liekit vapauttavat hänet pahuudesta, ja on monin verroin parempi kuolla puhdistuen kuin elää sillä tavalla - ilman Kristusta, häväistynä."

Corrag lupaa kertoa verilöylystä, mutta ensin hän haluaa kertoa elämäntarinansa. Äidin opetuksista.

"Äiti sanoi aina Paholaista ei ole. On vain paholaismainen ihmisluonto. Hän kulki korkeissa, tuulisissa, ruohoisissa paikoissa, koska nuo paikat eivät voineet satuttaa häntä - eivät sillä lailla kuin ihmiset.

Älä rakasta. Sillä viha ei ole koskaan kaukana rakkaudesta.
Kuten valo, se tarvitsee vastaparin - pimeän -, jotta sitä voi edes sanoa valoksi."

Rakkaudesta.

"Älä rakasta. Mutta mitään muuta en ole koskaan tehnyt."

Elämän kunnioituksesta.

"Menin rannalla kasvan lepän luo. Otin yökköset hiuksistani ja laskin ne puun lehdille. Yhden toisensa jälkeen. Sanoin noin... ja kun olin irrottanut kaikki pikku eläimet itsestäni, pidätin henkeä ja astuin vesiputouksen alle."

Voisin siteerata vaikka koko kirjan, mutta se ei ole mielekästä eikä kai laillistakaan :)

Noidan rippi lumosi minut tekstinsä kauneuden ja viisaan sisältönsä vuoksi. Valitessani kirjoja kirjston poistokärrystä tarkoitukseni oli lukea kirjat ja laittaa ne sen jälkeen kiertoon. Noidan rippiä en laita kiertoon. Olen itsekäs ja pidän sen kirjahyllyssäni lukeakseni sen viisauksia yhä uudestaan.

Ei takkaa, ei tupaa

Julkaistu Päiväkävelyllä tiistaina 13. toukokuuta 2014

Jos Ei takkaa, ei tupaa (Sans feu ni lieu, 1997) olisi ollut ensimmäin lukemani kirja Fred Vargasilta, en tiedä, olisinko ihastunut häneen kirjailijana. 

Aloin lukea Fred Vargasin kirjoja väärästä päästä. Ensimmäinen lukemani oli Jalattomat, elottomat ja se oli huikea. Jännittävä, hauska, yllättävä, monipuolinen, hämmentävä, pelottava ja kammottava. Ja ehdottomasti upea ja nautittava lukukokemus. Sen jälkeen luin Vargasia sitä mukaa kuin hänen tuotantoonsa törmäsin kirjastoissa, kirjakaupoissa tai divareissa. Komisario Adamasberg murharyhmineen valloitti minut täysin. Fred Vargas ja komisario Adamsberg on innostanut minua kolmen blogijutun verran.

Yli vuosi sitten tutustuin Vargasin varhaisempaan tuotantoon ja evankelistoihin kirjassa Pystyyn, kuolleet! Mielenkiintoinen, joo. Tuttua Vargasia, joo. Mutta ei parasta mahdollista.

Ei takkaa, ei tupaa -kirjaan oli vaikea suhtautua. Evankelistat ovat mukana tarinassa, sivuhenkilöinä. Päähenkilö on eläkkeellä oleva sisäministeriön rikostutkija Louis Kehweiler. Hänen hahmonsa on lähellä Adamsbergiä mutta ei aivan. Ja koska vertailin tätä kirjaa koko ajan myöhempään tuotantoon, en osannut tästä nauttia. 

Kuinka todistaa ilmeisen syyllisen syyttömyys tilanteessa, jossa poliisikaan ei tutki muita vaihtoehtoja, on yksi dekkarien peruskysymys. Oikea murhaaja pitää toki löytää ja syylliseksi epäilty piilottaa siihen asti. Asetelma on perinteinen, mutta Vargasin totetus on kaikkea muuta kuin suoraviivainen. Paljon Vargasia lukeneena tunnistin syyllisen heti ensi esittelyssä. Lukiessani sainkin sitten jännittää, kuinka juuri tämän henkilön syyllisyyteen päädytään.

Vargasin henkilöhahmot eivät tässäkään kirjassa ole keskivertoihmisiä. Haitaria soittava Clément kuvataan älyltään vajaaksi. Marthe on Pariisin vanhin huora. Talorähjässä asuvat kolme historiantutkijaa ja eläkkeellä oleva komisario tulivat tutuiksi jo Pystyyn, kuolleet! -kirjassa. Siinä toki paljon eläväisempinä ja kukin omalla persoonallisuudellaan erottuvina. 

Jos Ei takkaa, ei tupaa olisi ollut ensimmäinen lukemani Fred Vargas, olisin todennäköisesti laittanut nimen muistiin ajatuksella tältä kirjailijalta kannattaa varmaan lukea muutakin.

Suomen Dekkariseura myönsi Vargasille Ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjan vuonna 2008. Sinä vuonna ilmestyi suomennettuna Ikimetsän sydän (Dans les bois éternels, 2006).

Kuoleman koira

Julkaistu Päiväkävelyllä lauantaina 10. toukokuuta 2014

Agatha Christie käyttää teoksissaan harvoin yliluonnollisia elementtejä selittämään tapahtumia. Vaikka jotkut Christien hahmot uskovat yliluonnolliseen ja ovat innokkaita spiritistejä ja meedioiden uskollisia asiakkaita, selitys tapahtumiin on aina luonnollinen. Yliluonnollista, parapsykologista, pidetään naurettavana ja hassahtaneiden ihmisten asiana.

Christien teoksessa Kuolema lähettää viestin (The Sittaford Mystery, 1931) pelataan pöydän pyöritystä (kyse lienee jonkinlaisesta spiristismistä), mutta sitä pidetään ehdottomasti hölynpölynä. Kirjassa Totuus Hallavan hevosen majatalosta (The Pale Horse, 1961) ihmisten uskoa yliluonnolliseen käytetään hyväksi monin tavoin.

Poikkeus Christien tuotannossa suhteessa yliluonnolliseen on Kuoleman koira ja muita kertomuksia (The Hound of Death, 1933). Vain yhdessä kertomuksessa tapahtumille annetaan luonnollinen selitys, muissa kertomuksissa mysteeriä ei edes pyritä selittämään muulla kuin yliluonnollisella. Kuolleet haluavat kertoa eläville kuolemastaan, talon ilmapiiri muuttaa sen asukkaat, ennakkoaavistukset varoittavat oikeasti ja ikivanhoja mystisiä yhteisöjä on olemassa. Tarinoiden kertoja on usein ulkopuolinen tarkkailija, järjen edustaja, joka vastentahtoisesti päätyy selittämään juuri kyseisen mysteerin yliluonnollisen avulla.

Kuoleman koiran niminovellissa ei ole kyse koirasta. Tässä kirjassa ei ole viisaita eläimiä, jotka varoittavat omistajaansa hämmästyttävällä vaistollaan. Yksi kissamysteeri on kuitenkin mukana. Se olisi ollut luonteva lisä teokseen Mystisiä kissatarinoita, mutta Christieltä ei sellaista kai osattu hakea.

Kuoleman koiran 12 kertomusta ovat nautittavaa luettavaa, Christien taiturimainen teksti pitää otteessaan jokaisen tarinan ajan. Pelottavia tarinoita, joita ei lueta yksin mökissä keskellä metsää, ne eivät ole, mutta mukavan pelon väristyksen niistä saa.

Huhtikuussa luetut

Julkaistu Päiväkävelyllä lauantaina 3. toukokuuta 2014

Kummallista, miten vaikeaa on muistaa, mitä huhtikuussa luin. Joskus päätin, että otan kuvan jokaisesta lukemastani kirjasta, jotta muistaisin, mutta enpä ole sitä viime aikoina tehnyt.

Mika Waltari: Mikael Karvajalka

Muistan kuitenkin, että sain huhtikuun alkupuolella luettua Mika Waltarin Mikael Karvajalan. Tämä oli kolmas kerta, kun olin Mikael Karvajalan matkassa. Edellisestä lukukerrasta on lähes 24 vuotta. Muistin kirjasta jotain ja senkin enimmäkseen väärin. Yllätyin, kuinka synkkä, raaka ja julma vuonna 1948 ilmestynyt Mikael Karvajalka on. Tukholman verilöyly marraskuussa 1520, noitaoikeudenkäynti, talonpoikaissodat Saksassa ja Rooman hävitys osoittivat vääjämättömästi, kuinka pettynyt Waltari oli ihmisen kykyyn olla hyvä.

Itse Mikael Karvajalka ajelehti tilanteesta toiseen ajopuun lailla kokemattomuuttaan, nuoruuttaan ja hölmöyttään. Anttia Mikael pitää tyhmänä ja yksinkertaisena ja kohtelee siksi tätä yliolkaisesti ja välinpitämättömästi. Barbaraa Mikael rakastaa, mutta tajuaa myöhemmin olleensa lumouksen vallassa. (Mikä typerys, rakkaus on lumousta, ei sen ymmärtämiseksi tarvita noitaoikeudenkäyntiä). Vilpittömimmin Mikael rakastaa koiraansa.

En mennyt kirjastoon lainaamaan jatko-osaa Mikael Hakim, jonka olen lukenut ainakin kerran aikaisemmin. Minulla oli kiire lukea kirjahyllyni uudet Agatha Christiet.

Agatha Christie ja salaliitot

Salaperäisestä matkustajasta kirjoitin aikasemmin. Sen lisäksi luin Kohtalon portin, Määränpää tuntemattoman ja Poirotin lyhyet jutut. Minulla ei ole tapana lukea kirjoista etukäteen mitään. Haluan yllättyä, ottaa kirjan vastaan suoraan ilman ennakkokäsityksiä.

Salaperäinen matkustaja (1970, suom. 1989), Määränpää tuntematon (1954, suom. 1986) ja Kohtalon portti (1973, suom. 1983) eivät oikeastaan ole dekkareita vaan thrillereitä, joissa pahuutta edustaa maailmanvaltaan pyrkivä ja tapahtumia ohjaileva salaliitto. Kohtalon portti on lähimpänä dekkaria ja näistä kevyin. Siinä Tommy ja Tuppence ratkovat tyylillään, mitä tapahtui kauan sitten talossa, jonka he olivat ostaneet eläkepäivinään.

Kohtalon portissa on joitakin samoja henkilöitä kuin Salaperäisessä matkustajassa. Tämä hämmensi minua. Tuntui kuin Christie olisi halunnut vakuuttaa lukijansa pahojen salaliittojen olemassaolosta. Ei vakuuttanut minua.

Poirotin lyhyet jutut (1945, suom. 1995) olivat liian lyhyitä .Nopeasti kerrottuja tarinoita, jotka eivät jääneet mieleen. Sitäpaitsi, minulla oli taas kiire tarttua seuraavaan kirjaan.

Olin lukenut Ruusun nimi -blogista innostavan jutun Anna Gavaldan kirjasta Kimpassa. Viimeiset sivut ja sanat luin vappaupäivänä, mutta kai sen voi laskea huhtikuussa luetuksi. Kimpassa on lämminhenkinen kirja Philibertistä, Camillesta, Franckistä ja Paulettesta, jotka asuvat Philibertin aristokraattisuvun omistamassa asunnossa.

Anna Gavalda: Kimpassa

Toukokuussa on tarkoitus lukea lisää Christietä. Fred Vargasin Ei takkaa, ei tupaa on myös listalla. Lisäksi aion tutustua itselleni uuteen kirjailijaan Peter Straubiin.

Salaperäinen matkustaja

Julkaistu Päiväkävelyllä keskiviikkona 9. huhtikuuta 2014

Agatha Christien Passenger to Frankfurt julkaistiin vuonna 1970. Se oli 80-vuotiaan kirjailijan 80. teos. Suomennettuna teos sai nimen Salaperäinen matkustaja (suom. Anna-Liisa Laine).

Kuvittelin kirjan olevan dekkari. Mutta ei Salaperäinen matkustaja ole dekkari. Jostain luin että se on fantasiaromaani, mutta en sitä siksikään lukisi.

Christie on siirtänyt kirjoittamisajankohdan levottomuudet teokseen liioitellen ja luoden rinnakkaistodellisuuden. Nuorison mellakat ja mielenosoitukset ovat välkivaltaisia, aseiden käyttö on sumeilematonta. Euroopan lentokentät on tuhottu. Vallanpitäjät suunnittelevat jopa ydinaseiden käyttöä nuorisoa vastaan. Eikä Hitler kuollut bunkkerissa vaan Etelä-Amerikassa.

Salaperäinen matkustaja alkaa hyvin. Frankfurtin lentokentällä diplomaatti Sir Stafford Nyen viereen istahtaa nuori nainen, joka sanoo: "Haluan lainata viittanne, haluan passinne. Henkeni on vaarassa".

Kokonaisuus on kuitenkin hyvin sekava. Salaperäisessä matkustajassa on salaliitto, Wagnerin musiikki, nuori Siegfried ja nokkahuilu, ylenpalttiset, suunnattomat rikkaudet ja rikkaiden seurapiirit. Henkilöt jäävät vieraiksi. Vain yksi henkilö nousee ylitse muiden, sir Staffordin Matilda-täti. Hän toteaa kirjan alkupuolella poliitikoista näin:

"Poliitikoilla ei ole aikaa katsella sitä maailmaa, jossa he elävät. He näkevät sen maan jossa he asuvat ja näkevät sen yhtena suunnattoman suurena vaalipuhujankorokkeena. Se riittää nykyisin innostamaan heitä pukeutumaan sotisopaan. He tekevät sellaista  minkä he vilpittömästi uskovat parantavan tilannetta ja yllättyvät kun asiat eivät paranekaan koska he ovat puuttuneet vääriin asioihin. Eikä voi olla tulematta siihen lopputulokseen että poliitikot luulevat että heillä on jonkinlainen jumalallinen oikeus kertoa valheita hyvässä tarkoituksessa."

Terävä huomio!

En saanut otetta kirjaan. Se ei vastannut odotuksiani, en tunnistanut siitä Agatha Christien maagista taituruutta.Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö joskus lukisi kirjaa uudestaan.

70-1+2

Julkaistu Päiväkävelyllä sunnuntaina 2. maaliskuuta 2014

Järjestän Agatha Christie -kokoelmaani hyllyssä yhä uudelleen. Olen järjestänyt kirjat mm. nimen mukaan, alkuperäisen ilmestymisajan mukaan, ostamisjärjestykseen jne. Kirjat levittäytyivät kolmelle hyllylle, sillä pidän tämän kirjahyllyn kirjat  aakkosjärjestyksessä tekijän mukaan.

Aikani pohdiskelin, kuinka saisin kaikki Agatha Christieni mahtumaan samaan hyllyyn. Katselin kirjahyllyä, katselin kirjoja, kunnes sain oivalluksen: kirjahyllyssäni on korkea hyllyväli, kirjoja mahtuu myös päällekkäin!

Hyllyssä on 70 nidosta. Kissa kyyhkyslakassa on kahtena kappaleena. Bertramin hotellissa on nidottu yhteen Vuoksi ja luode teoksen kanssa. Lomahotellin murhat on Murha Mesopotamiassa -kirjan kanssa sidottu yhteen. Herkuleen urotyöt on merkillisenä Poirot parhaimmillaan julkaisuna, jossa urotöiden lisäksi on novelli Metsästysmajan arvoitus kokoelmasta Poirot investigates (1924).

Kokoelman ensimmäisen kirjan Neiti Marplen viimeinen juttu ostin vuosia sitten ennen kuin aloitin määrätietoisen suomennettujen Agatha Christien kirjojen keräämisen kesällä 2008. Ostin kirjan silloin, toisen tällöin, joskus jopa uusia painoksia kirjakaupoista. Kirppareilla näin myynnissä täydellisiä Christie-kokoelmia, mutta ei sellaisen ostaminen ole kivaa. Iloitsen mieluummin jokaisesta yksittäisestä kirjasta, jonka kokoelmaani liitän!

Olen saanut apua kirjojen hankkimisessa. Sisareni ovat ansiokkaasti löytäneet muutaman Christien. Työkaverini kuuli kerran minun kertovan Christie-kokoelmastani. Hän lupasi etsiä minulle puuttuvia kierrellessään kirppareita ja antikvariaatteja. Hänen ansiostaan kokoelmassani on mm. Ruskeapukuinen mies ja huomattavsti edullisemmalla hinnalla kuin mitä esim. kirjamessuilla siitä viimeksi pyydettiin.

Minulta puuttuu vielä 14 suomennettua Christietä. Pävitettyä listaa puuttuvista kirjoista ylläpidän Facebook-sivullani muistiinpanoissa.

Näiden hankkimiseen menee luultavasti vuosia, sillä näistä kirjoista on otettu melko pienet painokset. Kirjoja ei liikene antikvariaatteihin ja jos niin käy, hinta lienee huikea.

Niinpä suunnittelen kaksoisniteiden ostamista erillisinä kirjoina. Haaveenani on myös päästä eroon kirjakerhopainoksista eli hankkia niiden tilalle toiset kappaleet. Agatha Christie -kirjojen keräilyni kestää ilmeisesti vielä kauan ja se on hyvä juttu.

Joulukalenteri, osa 6: maanantai

Julkaistu Päiväkävelyllä maanantaina 16. joulukuuta 2013

Tänään oli viimeinen maanantai töissä tänä vuonna. Sen kunniaksi sitaatti Mika Waltarilta. Komisario Palmun erehdyksessä Waltari kirjoittaa lakonisesti maanantaista:

Oli syksyinen maanantaiaamu niinä aikoina, jolloin kaikki ei vielä ollut muuttunut toiseksi.
Oli syksyinen maanantaiaamu, Ja tarkoitan täysin, mitä sanon.

Joulukalenteri, osa 4: tonttu

Julkaistu Päiväkävelyllä keskiviikkona 4. joulukuuta 2013

Jotkut kirjat ovar rakkaampia kuin toiset. Suuren tarukirjan olen lukenut lukemattomia (!) kertoja.
Tietokirjana sen artikkelit ovat oivallisia johdantoja mihin asiaan tahansa. Joskus vain selailen kirjaa, sillä kuvituksena on taideteoksia kautta aikojen.

Otteita Suuren tarukirjan artikkelista Joulutonttu

Joulutonttu suoritti esiinmarssinsa Ruotsissa vuonna 1851, jolloin Kilian Zoll piirsi ensimmäisen aitoruotsalaisen tontun sarkapuvussa ja punaisessa myssyssä. Viktor Rydberg, joka runossaan Tonttu (1881) lahjoitti meille määrätyn kuvan tästä hyväntahtoisesta olennosta, tiesi täsmälleen, miltä hän halusi tontun näyttävän ...

Joulutonttu kuvataan suomalaisessa traditiossa pienikokoiseksi, parrakkaaksi, myssypäiseksi, eloisasti liikkuvaksi hahmoksi, joka työskentelee joulupukin alaisuudessa. Joulutontun tehtävänä on joulun edellä salaisesti tarkkailla, missä lapset ovat oleet kilttejä, missä ei.

Suuri tarukirjaa tietää myös, että "joulutontut ovat joulupukin ohellasuomalaisen joulun kuvatuimpia aiheita".

Suuren tarukirjan jouluaukeama. Vasemmalla joulutonttuja, oikealla joulukortteja eri  maista.

Kirja kertoo itsestään näin:

"Tämän kirjan tapahtumat ja hahmot ovat ihmisen mielikuvituksen tuotetta ja ne poikkeavat arkipäivän harmaasta todellisuudesta. Mukaan on otettu niin antiiikin mytologiaa, kalevalaisia sankareita ja keskiajan eeppistä runoutta kuin Raamatun henkilöitä ja uudempiakin vaikuttajia".

Lisäksi mukaan on otettu Shakespearen näytelmien hahmot, kansainvälisiä oopperanimiä ja historian legendaarisia hahmoja. Myyttien aarreaitta, kirja minun mieleeni.

Suuri tarukirja / Alf Henrikson, Disa Törngren, Lars Hansson ; [suom. toimituskunta Jorma O. Tiainen..et al.] ; [suom. Hannu Hiilos, Antti Nuuttila, Kari Nenonen

Joulukalenteri, osa 3: jotain muuta, jossain muualla, kiitos!

Julkaistu Päiväkävelyllä tiistaina 3. joulukuuta 2013

Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa -romaanin alussa Judit yrittää tyytyä elämään tässä ja nyt.

Arjen keskellä

Pöydällä huojahteli Juditin rakentama kirjatorni. Se koostui pääosin hiirenkorville luetuista matkaoppaista, joiden sivuilta löytyivät nuoruusajan unelmat: Pariisi. Lontoo. Budapest. Madrid. Praha. New York. Rooma. Kirjat olivat menossa paperinkeräykseen yhdessä Keskisuomalaisten, Kyläuutisten ja Sairaanhoitaja-lehden vuosikertojen kanssa.

Kaipuu johonkin muuhun, jonnekin muualle on kuitenkin liian voimakas. Judit huomaa rukoilevansa muutosta elämäänsä.

Hyvä Jumala. Jos sinä olet yhä siellä, niin ole hyvä ja anna minun vihdoin nähdä ja kokea maailmaa ennen kuin vanhuus tulee. Kuten hyvin tiedät, en ole koskaan päässyt käymään ulkomailla. En ole käynyt Ruotsin-laivaa kauempana ja minusta se on hitonmoinen vääryys, ja tiedoksi vain, että jos tilanteeseen ei tule muutosta niin minun pääni räjähtää, ei minulla muuta, kiitos jos satuit kuuntelemaan ja aamen.

Minäkään en ole ajanut avoautolla Pariisin läpi. Juditilla oli matkaoppaat, minulla on postikortit, joita ystäväni ovat ulkomaanmatkoiltaan lähettäneet. Joskus olen pyytänyt tuomaan kortin tietystä kohteesta, kuten Prahan astrologisesta kellosta tai Louvren edustalla olevasta lasikolmiosta. Kaikista saamistani korteista pidän eniten sisareni New Yorkista lähettämästä kortista.

Joulukalenteri, osa 2: scifi

Julkaistu Päiväkävelyllä maanantaina 2. joulukuuta 2013

Uutinen Doris Lessingin kuolemasta nosti kyyneleet silmiini. Doris Lessing on vaikuttanut maailmankuvaani ja ajattelutapaani ehkä enemmän kuin yksikään toinen kirjailija. Aloin lukea yhdeksi Lessingin parhaaksi romaaniksi arvioitua Shikastaa uudestaan. En tosin vain siksi, että se oli nostettu viiden parhaan joukkoon vaan siksi, että Lessingin tuotannosta Shikastan vaikutus on ollut suurin.

Shikastan lukeneet tietävät, millainen on canopuslainen ja kuinka ihana paikka Rohanda olikaan. Jos jokin asia on Shammatista, se ei ole kovin hyvä. METAn puuttumisesta on kirjoitettu jo pitkään! Monet ovat kokeneet Shikastan saarnaavaksi, mutta minut sellainen vakuuttaa.

Joulukalenteriin valisin kuitenkin otteen kirjan esipuheesta Muutamia huomioita, jonka Lessing on päivännyt 7. marraskuuta 1978. Siinä Lessing selittää, miksi scifi on merkittävää kirjallisuutta.

Ote 1

Nykyisin on tullut truismiksi sanoa, että kirjailijat kaikkialla maailmassa rikkovat realistisen romaanin rajoja, koska se mitä omin silmin näemme muuttuu päivä päivältä hurjemmaksi, mielikuvituksellisemmaksi, uskomattomammaksi.

Ote 2

Nämä säihkyvät mestarit [tieteis- ja avaruuskirjailijat] ovat kartoittaneet maailmaamme ja kokonaan uusia maailmoja, kertoneet mitä todella tapahtuu ja kertoneet sen täysin ennennäkemättömillä tavoilla, kuvanneet inhan nykyisyytemme jo kauan sitten, silloin kun se vielä oli tulevaisuutta ...

Näistä samoista syistä luen scifiä. Tosin viime vuosina en ole jaksanut lukea scifiä Hannu Rajaniemeä lukuunottamatta. Trilogiasta ilmestyneet Kvanttivaras ja Fraktaaliruhtinas ovat scifin aatelia. Johanna Sinisaloa olen lukenut myös, mutta en haluaisi nimetä häntä scifikirjailijaksi, sillä hän on paljon enemmän. Aivan kuten Doris Lessing.

Joulukalenteri, osa 1: Uni

Julkaistu Päiväkävelyllä sunnuntaina 1. joulukuuta 2013

Ei niin päivittäinen joulukalenteri palaa vuoden tauon jälkeen. Kirjallisuussitaatteja en lupaa jokaiselle 24 päivälle, päivitän joulukalenteria sen mukaan mitä jaksan. Sitaatteja poimin kaikenlaisista kirjoista, saatanpa laajentaa kalenteria siteeraamalla myös elokuvia ja musiikkia.

Pimeän vuodenajan viettäisin mieluiten uuninpankolla (tai jossain mukavammassa paikassa) nukkuen, uneksien ihmeellisä unia. Ensimmäinen joulukalenteri on lastenloru Uni kirjasta Lastenkamarin riimejä ja loruja. Tyttäreni sai kirjan syntymälahjaksi vanhemmiltani 23 vuotta sitten. Moneen kertaan luetun kirjan suosikiksi nousi runo nimeltä Uni.

Uni

Näin minä kerran unta,

että oli outo valtakunta.

Lehmä taivaalla lensi lailla linnun

"Kissa, viulua soita - minä vingun."

Sanoi koira tanssien hetken.

Mutt' lusikka ja lautanen:

"Me teemme retken."

Erityisesti lorussa huvitti sen loppu, lusikan ja lautasen retki.

Jos runo kuulosti tutulta, syy voi löytyä paljon tunnetummasta lorukirjasta Hanhiemon iloinen lipas. Siinä riimitellään näin:

Pimpula pampula

Pimpula pampula pinkuu!

kissa ja viulu vinkuu,

ja lehmä loikki yli täysikuun.

Pimpula pampula kauraa!

kulkukoira nauraa

ja paiskaa ammolleen suuren suun.

Pimpula pampula pajaa!

Lautanen lusikkaa ajaa,

ja kuu kipaisi taakse omenapuun.

Mielenkiintoisia nämä kirjalliset kierrätykset! Lastenloruissa ja saduissa se lienee hyvin yleistä, sillä periaatteessa taustalla ovat suullisesti kerrotut tarinat ja riimit. Ja kuka niitä muistaisi sanasta sanaan.

Hämmästyttävää on kierrätyksen ulottuminen kuvitukseen asti. Uni-lorun kuvassa lehmä loikkaa yli täysikuun, vaikka lorun mukaan se vain lentelee taivaalla linnun lailla.

Lastenkamarin riimejä ja loruja. Kuvittanut Hilda Offen. Suomeksi riimitelleet Maija Lindgren, Matti Vuorinen ja Eija Tanneraho