Listerdalen arvoitus

Julkaistu Päiväkävelyllä keskiviikkona 13. marraskuuta 2013

Luin Agatha Christien novellikokoelmaa Listerdalen arvoitus: kaksitoista kertomusta (Listerdale Mystery, 1934) hymy huulillani. Tarinat haaveista ja niiden toteutumisesta ovat lempeitä. Novellien henkilöt unelmoivat mm. hyvästä asunnosta, tyttöystävän huomiosta, kostosta, rahasta ja työpaikasta. Hyvän onnen osuessa kohdalle unelmat käyvät toteen vaikkakin unelman eläminen on useimmissa novelleissa lyhytaikaista.

Arkeen palaa kuitenkin muuttunut mies/nainen. Tyttöystävältään salaa kalliin auton ostanut Edward Robinson ei seikkailunsa jälkeen enää tee kuten tyttöystävä käskee. Hetken suuri omaisuus antaa omanarvontunteen, jota ei voi olla huomaamatta. Onnellisia tarinoita, joissa käy hyvin, vaikka hyvä onni olisikin ollut vain harhaa.

Mutta eivät kaikki novellit ole onnellisia. Satakielimaja on tunnelmaltaan hitchcockmainen ja huikea tarina pikaisesti solmitun avioliiton luottamuspulasta. Onnettomuus on ennalta-arvattava kertomus eläkkeellä olevan komisario Evansin nokkelasta huomiosta. Kokoelman päättävässä Joutsenlaulussa kuuluisa oopperadiiva toteuttaa vuosikymmenten haaveensa. Nämä kolme ovat enemmän rikoksen kuningattarelle ominaisia ja ehkä siksi mukana kokoelmassa.

Yllätyin kovasti aloittaessani Ruhtinaan smaragdi –novellin lukemisen. Päähenkilön nimi on James Bond. Hän on nössö nuorimies, joka ei osaa pitää tyttöystävän kiinnostusta yllä. Wikipedia kertoo Ian Flemingin nimenneen päähenkilönsä lintutieteilijä James Bondin mukaan. Mutta kuka tietää.

Listerdalen arvoitus on hauskasti kirjoitettua kevyttä iltaluettavaa. 

Vimeinenkin kirjamessuostos on nyt luettu.

Neiti Marple, Abner-setä ja Boccaccio

Julkaistu Päiväkävelyllä maanantaina 4. marraskuuta 2013

Luettuani Agatha Christien kirjaa Kolmetoista (The Thirteen Problems, 1932) muutaman sivun alkoi mielessäni väikkyä Boccaccion Decamerone. Kummassakin yhteen kerääntyneet ihmiset kertovat toisilleen tarinoita ja kummankin teoksen nimi perustuu numeroon.

Siihen ne yhteneväisyydet loppuivatkin.

Christien kirjassa yhteen kerääntynyt seurue perustaa Tiistaikerhon. Joka tiistai seurueen yksi jäsen kertoo arvoituksen tai ongelman, mutta jättää ratkaisun kertomatta. Muut yrittävät kerrotun tarinan ja tekemiensä kysymysten perusteella ratkaista ongelman. Lopuksi arvoituksen esittäjä kertoo ratkaisun. Yllättäen neiti Marple onnistuu ratkaisemaan jokaisen arvoituksen, vaikka aluksi häntä ei edes laskettu Tiistaikerhoon mukaan.

Arvoitukset ovat oivallisia ja älyä kiehtovia. Monen arvoituksen kohdalla tunsin lukevani lähes parasta Christietä. Silti luettuani kirjan olin vähän että höh. Neiti Marplen hämmästyttävä kyky ratkaista ongelmat alkoi tuntua liioittelulta ja tulipa mieleeni myös deus ex machina -ilmiö. Pidän paljon neiti Marplesta, hän on ihastuttava hahmo. Silti ratkaisun löytäminen aina jostain irralliselta vaikuttavasta asiasta alkoi tuntua uskomattomalta.

Tiistaikerhossa oli vain kuusi jäsentä. Kuuden tarinan jälkeen vaihtuu seurue. Heitä on kuusi ja he kertovat arvoitukset yhden illan aikana. Ja viimeinen arvoitus on irrallinen, ratkaisijoina neiti Marple ja sir Henry. Rakenteen rikkoutuminen häiritsi minua teosta lukiessani, koska olin rinnastanut Kolmetoista mielessäni Decameroneen.

Vertailu on Chriestietä kohtaan epäreilu. Kolmetoista on mainio novellikokoelma, mutta ei se Decameronen veroinen ole.

Reilumpi vertailukohde on Melville Davisson Postin kokoelma Oli synkkä ja syksyinen yö (Uncle Abner, Master of Mysteries, 1918). Siinä arvoituksellisia rikoksia ratkaisee suvereeni Abner-setä. Tämä novellikokoelma kannattaa lukea jo nimensä vuoksi!

Kirjamessuilu on extremelaji

Julkaistu Päiväkävelyllä sunnuntaina 27. lokakuuta 2013

Työpaikkani osallistui ensimmäistä kertaa Helsingin kirjamessuille. Minun tehtäväni oli kertoa tarinoita kirjaston avoimuudesta ja samalla esitellä tekemääni avoimuuden aikajanaa. Spesiaalitehtäväni vuoksi sain itse valita ajat, jolloin olin töissä.

Tutustuin tarkasti messuohjelmaan ja laadin aikatauluni siten, että pääsen kuuntelemaan suosikkikirjailijoideni esiintymisiä. Näin sain buukattua itseni töihin kolmena päivänä, torstaista lauantaihin. Myöhemmin selvisi, että saan kirjamessuille kulkukortin, jolla pääsee messuilemaan kaikkina päivinä ihan vapaasti.

Torstai
Torstain suosikkikirjailijani oli Hannu Rajaniemi. Ihastuin aikoinaan suurestiKvanttivarkaaseen. Kesällä luin Fraktaaliruhtinaan aluksi yrittäen ymmärtää kaiken lukemani kunnes tajusin, ettei se ole edes tarkoitus. Pidin Fraktaaliruhtinaasta vähintään yhtä paljon kuin Kvanttivarkaasta.

Hannu Rajaniemi

Hannu Rajaniemeä on ilo katsella ja kuunnella. Hän kertoi lukeneensa Tuhannen ja yhden yön tarinat uudestaan Fraktaaliruhtinasta varten. Tärkeintä Fraktaaliruhtinaassa ovatkin sisäkkäin kulkevat tarinat ja tarinoiden voima. Tarinat muuttavat ihmisen ja sen mukana maailman!

Perjantai
Perjantain suosikkikirjailijani Johanna Sinisalon esiintymisestä myöhästyin jonkin verran. Luulin hänen olevan Katri Vala -lavalla, vaikka hän itse asiassa olikin toisella puolella olevassa Mika Waltari -salissa. Sääli, olisin mielelläni kuunnellut kaiken, mitä hän kertoi uudesta kirjastaan Auringon ydin.

Johanna Sinisaloa haastatteli Anu Silfverberg

Kirjassa on Suomesta on tullut Euroopan Pohjois-Korea. Ajassamme olevaa diktatuurin vaaraa Sinisalo tuntui pitävän hyvin todellisena, sillä hän vielä esiintymisensä lopuksi varoitti siitä. Aion ehdottomasti lukea Auringon ydin -kirjan, heti kun saan sen käsiini. Sinisalo olisi esiintyntyt heti perään Kirjakallion ohjelmassa Mikä meitä odottaa -tulevaisuuden dystopiat. 

Jätin sen kuitenkin väliin kiiruhtaessani Katri Vala -lavalle seuraamaan Jane Austen -keskustelua. Siinä Laura Kolbe ja Leena Parkkinen ja kolmas, jonka nimeä en tiedä, keskustelivat mm Jane Austenin kirjopjen vastaanotosta, aikakauden sovinnaisuussäännöistä ja puheen eroottisuudesta. Aikana, jolloin tunteita ei saanut tuoda esiin, oli tärkeää osata puhua, olla sanomatta mitään ja silti kaiken! Nokkela piti tietenkin olla.

Jane Austen -keskustelu

Keskustelussa korostettiin Jane Austenin asemaa kirjallisuuden kaanonissa Englannissa, hänen sanottiin olevan viiden eniten arvostetun kirjailijan joukossa Shakespearen rinnalla. (Olisi kiva tietää ketkä ne muut ovat. Dickens varmaankin, entä muut?) Kaanonissa Jane Austen on romaanin uudistajana (mm. nainen pääosassa), taitavana yhteiskunnan kuvaajana, henkilökuvauksensa ja taiturimaisen sarkasminsa vuoksi. Romanttisen hömpän kirjoittajana Jane Austenia ei Englannissa tunneta. En minäkään. Jos lukisin Austenia romanttisena hömppänä, pettyisin pahasti.

Lauantai

Pasi Ilmari Jääskeläinen

Lauantainen kirjailijasuosikkini Pasi Ilmari Jääskeläinen esiintyi YLE:n lavalla kirjailijapaneelissa yhdessä Anne Leinosen, Riikka Pelon ja Marisha Rasi-Koskisen lisäksi. Tästäkin myöhästyin alusta. Sen siitä saa, kun laatii itsellensä tiukat aikataulut yhdistäen työn ja huvin. Paneelikeskustelu oli kiinnostava, mutta olin vähällä nukahtaa silkkaa messu-uupumistani.

Olin lukenut vain Jääskeläisen kirjan Sielut kulkevat sateessa. Tuntematta muita kirjoja minulta taisi mennä osa keskustelusta osittain ohi. Jokaisen panelistin kirja vaikutti hyvin kiinnostavalta. Siksi ihmettelenkin, että näin upeat kirjat ja kirjailijat niputettiin yhteen, vaikka jokainen olisi ansainnut oman aikansa ja tilansa. Ehkä paneelin tarkoitus oli sivistää kaltaistani lukijaa, joka lukee kaikenlaista ja yleensä suunnittelemattomasti ja ennakoimattomasti.

Keskustelussa nostettiin esiin kirjoissa esiintyviä yhteisiä piirteitä. Muistan ainakin sateen, fundamentalismin uskonnollisena ja poliittisena ilmiönä ja onnekkaiden sattumusten nousseen esiin. Kekustelussa selvisi, että onnekkaat sattumukset ovat aina jotain muuta ja totuus on tuolla jossain, toisaalla joka tapauksessa. Paneelin lopuksi kirjailijoilta kysyttiin vielä toivosta, sen merkityksestä. Kun keskustelussa pohdittiin lisäksi uskontoa, oltiinkin perimmäisten kysymysten äärellä.

Aamun kirja esittää: Seppo Puttonen, Anne Leinonen, Pasi Ilmari Jääskeläinen, Riikka Pelo, Marisha Rasi-Koskinen ja Nadja Nowak.

Myöhemmin Jääskeläinen signeerasi teoksiaan Atenan osastolla. Minäkin hain omistuskirjoitukset Sielut kulkevat sateessa -teokseen. Ehdimme jutella muutaman sanan, mutta muutkin halusivat Pasin nimmarin kirjaansa.

Vaikka olin lopen uupunut kirjamessuihin, en silti osannut vielä lähteä kotiin. Sisaren kanssa vietetyn kahvi- ja rupattelutuokion jälkeen huomasin kuuntelevani Hesarin lavalla käytyä keskustelua Näitä kirjoja kansanedustajat lukevat. Lavalla olivat karismaattiset poliitikot Pekka Haavisto ja Jörn Donner sekä Maria Guzenina-Richardson. Ei-poliitikkoja edustivat keskustelussa Timo Turja ja Jukka Petäjä.

Näitä kirjoja kansanedustajat lukevat

Jokaisella heistä oli sana hallussaan, mutta aiheessa he eivät pysyneet. Jörn Donner huomautti pari kertaa, että kirjoistahan meidän piti puhua, mutta muut halusivat puhua eduskunnan täysistunnoissa käytetyistä puheenvuoroista ja muuttuneesta keskustelukulttuurista. Guzenina-Richardson kiteytti asian viitaten tilanteeseen 1970-luvulla: "Ennen oli aikaa puhua vaikka kuinka kauan, mutta ei saanut sanoa mitään. Nyt saa sanoa vaikka mitä, mutta aikaa sanomiseen ei ole".

Keskustelun lopuksi palattiin kirjoihin. Jokainen sai suositella yhtä kirjaa. Donner kieltäytyi kunniasta, sillä lukee niin paljon, ettei halua nostaa yhtä teosta muiden yläpuolelle, Haavisto susoitteli Baltasar Gracián Viisauden käsikirjaa ja Guzenina-Richarson filosofisia kirjoja. Jokaisen pitäisi tuntea Platonin luolateoria jo peruskouluaikana! Turja ehdotti Soininvaaran kirjaa SATA-komiteasta vallankäytön oppikirjana.

Agatha Christie
Työvuoroni olivat onneksi lyhyitä. Seisominen ja intensiivinen puhuminen veivät kuitenkin sen verran voimia, että messutarjontaan tutustuminen kirjailijaesiintymisten lisäksi tuntui kummallisen raskaalta. Päätavoitteeni on aina kirjamessuilla antikvariaatit ja Agatha Christie -kokoelmani täydentäminen. Jos hyvin käy, mukaan tarttu jotain muutakin ihanaa.

Iloitsin huomatessani, että myynnissä oli useita minulta vielä puuttuvia Christie-dekkareita:Määränpää tuntematon, Kohtalon portti, Kuoleman koira, Toinen kutsu jne. Tosin näiden hinnat järkyttivät, jopa masensivat. Toisen kutsun olisin saanut omaksenui 126 eurolla, muut maksoivat 20-40 euroa kappale. Ensin ajattelin, että tämä on nyt sitä messuhinnoittelua. Käsitykseni korjasi Punaisen planeetan ystävällinen myyjä: kyse on kirjoista, joista on otettu hyvin pieni painos ja jotka eivät liiku antikvariaateissa.

Onneksi kokoelmastani puuttui myös muutama tavallisempi Christie. Ostin kolme melko kohtuullisella hinnalla: Kolmetoista, Listerdalen arvoitus ja Kissa kyyhkyslakassa. Kissaa kyyhkyslakassa oli tarjolla myös kovakantisena ja parempikuntoisena, mutta pidän vanhoista ja paljon luetuista kirjoista. Kansikuvatkin näissä vanhoissa pokkareissa puhuttelevat minua enemmän.

Tiedän, mitä luen seuraavaksi

Extremelaji
Paljon enemmän olisin halunnut tehdä. Messujen ohjelmaan olin merkinnyt kelteisella korostustussilla useita esiintymisiä ja keskusteluja. En jaksanut enkä ehtinyt nähdä ja kokea kaikkea. Työn ja huvin yhdistäminen ei ollut niin sujuvaa kuin olin luullut. Perjantaina en päässyt runsaan seitsemän tunnin aikana istumaan kuin kahvin ja ruokailun ajaksi. 

Työvuorossa jatkuva puhuminen - asioiden innostava ja innostunut esittely - ei niin kevyttä työtä olekaan. Jatkuva huolehtiminen siitä, että kaikkea on tarjolla, on stressaavaa. Lisäksi otin valokuvia myös työpaikkaani varten. Valokuvaaminen on toki ihanaa, mutta valaistusolot olivat hankalat. Valokuvaaminen tarkoitti myös sitä, ettei päivä päättynyt kotiin palaamiseen. Sen jälkeen oli käytävä kuvat läpi, hyvät muokattava vielä paremmiksi ja huonoista oli yritettävä saada hyviä.

Perjantai-iltana olin jo ihan loppu. Lauantaina jaksoin tehdä työvuoroni, mutta sen jälkeen voimavarani olikin käytetty.

Onneksi kirjamessut ovat vain kerran vuodessa ja kestävät vain neljä päivää.

Hullut päivät ja Sofi Oksanen

Julkaistu Päiväkävelyllä torstaina 10. lokakuuta 2013

Minulla oli suunnitelma. Töiden jälkeen käyn Kirjasto 10:ssä hakemassa tyttären varaamat kirjat ja sitten kipaisen kirjakauppaan ostamaan Pasi Ilmari Jääskeläisen tänään ilmestyneen kirjan Sielut kulkevat sateessa. Hyvä suunnitelma.

Suomalaisessa kirjakaupassa oli Sofi Oksanen, vaikka ALE olisi riittänyt uuden kirjan löytämistä vaikeuttamaan. Katsoin kaunokirjallisuuden, katsoin jännityksen, uutuudet, kiersin kaupan keskellä olevan palvelutiskin. Eipä näkynyt missään kirjaa. Sinnikkäänä ja ehkä hieman tyhmänä ihmisenä tarkistin, josko uutuus olisi laitettu alennuskirjojen tai pokkarien joukkoon. Scifiä ja fantasiaa ei päässyt katsomaan, sillä sen alueen edessä istui Sofi Oksanen kertomassa kirjoistaan. Ja hänen edessään ja ympärillään oli kuulijoiden joukko.

Akateemisessa kirjakaupassa asiat eivät olleet yhtään paremmin. Hullut päivät olivat vallanneet kirjakaupan ja joka puolella oli vain keltaisella haamun merkitsemiä kirjoja. Hei, missä täällä ovat uutuudet, teki mieleni huutaa. Mutta eipä sitä olisi kukaan siinä hulluudessa kuullut. Kirjojen paljoudesta löysin kotimaisen kirjallisuuden klassikot, mutta ei tänään ilmestynyt kirja voi siinä yhteydessä olla.

Palasin Suomalaiseen. Kysyin myyjältä, missä on tänään ilmestynyt Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa. Myyjä katsoi koneelta, sanoi kirjan olevan uutuuksissa ja varmuuden vakuudeksi osoitti sormella ja sanoi ”Tuolla”. No, ei sitä sielläkään ollut. Kysyin toiselta myyjältä, joka kiltisti kävi läpi kaikki mahdolliset paikat. ”Kirja on kyllä saapunut, mutta se on varmaan siirretty Sofi Oksasen tieltä pois. Meillä oli Sofi Oksanen vieraana”. Tiedusteltuani asiaa sain kuulla, että Kampin Suomalaisessa kirjakaupassa kirjaa on.

Siellä kiertelin uutuudet, kaunokirjallisuuden hyllyt, myyntitiskin jne. Ystävällinen myyjä etsi minulle kirjaa joka paikasta, kävi varastossakin. Lopulta kirja löytyi jännityskirjojen hyllystä, jota en ollut edes huomannut. Se kun näytti olevan tietokirjojen osastolla.

Sielujen lukemisen aloitan illalla.

Sielut kulkevat sateessa

Julkaistu Päiväkävelyllä sunnuntaina 29. syyskuuta 2013

Odotan tänä syksynä yhden kirjan ilmestymistä. Se on Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa, joka julkaistaan lokakuun 10. päivä. Onneksi siihen ei ole enää pitkä aika. 10.10 menen kirjakauppaan, ostan kirjan ja sen jälkeen minua ei saa häiritä. Sitten vasta kun kirja on luettu. Uskon että se on loistava ja että nautin siitä suuresti, kuten monet muutkin lukijat.

Odotan saavani lukea Jääskeläisen kolmannen romaanin, sillä hän on yksi lempikirjailijoistani. Kaikki alkoi Portti-lehdestä 4/1999, jossa julkaistiin Portin novellikilpailun voittajanovellit. Voittajanovellin ”Oi niitä aikoja elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa” oli kirjoittanut joku Pasi Jääskeläinen.  Novelli on rakkaustarina, mutta myös tarina ajasta, unista ja viikonpäivistä. Sopivasti scifiä ja käsittämätöntä, jota alkaa tarinan edessä käsittää. Jääskeläisen mielikuvituksen voima näkyy jo tässä novellissa valloittavana.

Pidin novellista kovasti ja laitoin kirjailijan nimen muistiin. Vuosien mittaan luin ja ostin Jääskeläisen molemmat novellikokoelmat ja romaanit. 

Pian pinoon tulee yksi Jääskeläinen lisää!

Lumikosta olen kirjoittanut monta juttua kuten Harjukaupungin salakäytävistäkin. En vain ole julkaissut niitä. Itsekritiikki on noussut sitä mukaa kuin olen lukenut blogijuttuja Jääskeläisen kirjoista. ”En minä vaan olisi osannut tuotakaan juttu noin hyvin sanoa”, ajattelin monet kerrat. Suurista lukukokemuksista en vain osaa kirjoittaa.

Siksi en nytkään kirjoita näistä kirjoista. Ja hyvin todennäköisesti tämä juttu jää ainoaksi julkaisemakseni Sielut kulkevat sateessa –romaanista. Yritän toki.

Tällä jutulla osallistun Sielut kulkevat sateessa –mainoskisaan. 

Kirjoja kirpparilta

Julkaistu Käsilaukku-blogissa keskiviikkona 7. elokuuta 2013

Käyn miltei päivittäin Hietsun kirpputorilla. Kirjojen ostamiseen arkipäivät ovat parhaita, sillä silloin suurin osa myyjistä myy omia tavallisia tavaroitaan ja kirjojaan. Sitä kautta myös hinnat ovat kohtuulliset, tavoittena kun on päästä eroon itselle tarpeettomasta tavarasta. Tosin tutkiessani maassa olevan kirjalaatikon sisältöä hankalasti kyykistyneenä (kirpparireissulle ei kannata lähteä lyhyellä hameella) epäilen tätä tavoitetta. Onneksi monet myyjät laittavat kirjat hyvin esille.

Useimmiten palaan kotiin tyhjin käsin. Kirjoja on toki ollut myynnissä, paljonkin, ja niitä on tarjottu sanoilla "Tästä hyvää/kivaa kesälukemista". Eniten on tarjolla pohjoismaisia dekkareita ja jonkin verran klassikoita. Valikoima on aina sattumanvaraista ja juuri siitä pidän. Ei koskaan tiedä, mitä kirjoja löytää!

Eilen ostin kolme kirjaa.

Olen tyytyväinen siihen, että sain kirjantuoksuisen Ruusun nimen luettavakseni. Sujata Masseyn Rei Shimara ja zen-temppelin arvoitusostin puhtaasti viihdelukemiseksi. 

Sunnuntaina tuli SVT2:lla dokumentti Harper Leestä. Hänen kirjansa Kuin surmaisi satakielen on yksi vaikuttavimmista kirjoista, joka on julkaistu. Mustien kansalaisoikeuksien käsittely lapsen näkökulmasta avasi silmiä USA:ssa. Kirjaa luetaan edelleen paljon etenkin maissa, joissa rotusorto on vallinnut - tai vallitsee. 

Luin kirjan 10-vuotiaana ja olin liian nuori, tietämätön ja kokematon ymmärtääkseni kirjan kaikkia ominaisuuksia. Jopa kirjan nimen ymmärtäminen oli 10-vuotiaille aivoilleni mahdoton tehtävä. Silti kirja valloitti, kauhistutti ja jäi mieleen erinomaisen hyvänä kirjana. Kirjana, jonka luin ja luen yhä uudelleen.

10-vuotiaana saamani Kuin surmaisi satakielen on risaiseksi luettu, sivut ovat irti ja niitä jopa puuttuu. Sellainen hankaloittaa huomattavsti lukukokemusta. Pitkään olin harkinnut uuden kirjan ostamista, mutta vasta SVT2:n dokumentti vakuutti minut. Tarvitsen kirjasta myös lukukelpoisen kappaleen! Nyt on.

Sorry, Umberto Eco!

Julkaistu Käsilaukku-blogissa perjantaina 2. elokuuta 2013

Minulla on tapana ostaa kirjoja kirpparilta. Varsinaisesti etsin hyllystäni puuttuvia Agatha Christien kirjoja, mutta silloin tällöin osta muutakin täydennystä kirjahyllyyni. Viime viikolla ostin Umberto Econ Ruusun nimen. En ole sitä aikaisemmin lukenut, vaikka kirjaa mainitaan kehuvasti vähän väliä. Onpa se monen paras lukemani kirja –listallakin.

En ole päässyt kirjassa alku pidemmälle, sillä kirja haisee. Ajattelin, että haju heikkenee hyvänhajuisessa kodissani ajan myötä. Ei ole heikennyt. Homeen haju pistää nenääni ja tekee kirjan lukemisen yököttäväksi.

Joten sorry, Umberto Eco, vien kirjasi roskikseen. En halua hajun leviävän muihinkin kirjoihin. Enkä missään tapauksessa halua hometta kotiini. Ehkä joskus vielä luen kirjasi.

Opinpa sen, että ostettaessa käytettyä kirjaa sitä on arvioitava myös hajuaistilla.

Pompeji

Julkaistu Päiväkävelyllä torstaina 1. elokuuta 2013

On lupa odottaa kirjalta paljon, kun kirjan takakannessa lukee London Sunday Timesin suositus:” Hehkuvan jännittävä – sykkii painostavaa tunnelmaa. On vaikea kuvitella nautittavampaa thrilleriä.” Tosin en ostanut kirpparilta Robert Harrisin kirjaa Pompeji takakannen suosituksen perusteella, vaan koska minua kiinnostavat antiikki, Vesuviuksen purkaus ja Pompejin viimeiset päivät vuonna 79.

Lähtökohta kirjassa on hyvä. Aquarius Marcus Attilius on huolissaan akvedukti Aqua Augustan toiminnasta. Nerokasta tarkastella tulivuoren purkausta veden kautta! 

Teos alkaa kaksi päivää ennen Vesuviuksen purkausta. Maa vavahtelee, täysikuu lähestyy, vesi maistuu rikiltä eivätkä tuulet viilennä piinaavassa helteessä. Kukaan ei aavista, mitä on tulossa. Tarina etenee hitaasti. Thrilleriä teoksessa onkin lukijan piina odottaessaan, että jotain tapahtuisi. Siksi kirjaa lukiessa minulle syntyi vaikutelma, että kirjailijalle on annettu käsky kirjoittaa tietty määrä sivuja, vaikka sisältöä ei niin pitkälle riittäisikään. Niinpä kirjassa on kohtauksia ja henkilöitä, jotka eivät vie tarinaa eteenpäin tai syvennä henkilökuvausta. Yksi tällainen on Numerius Popidius Ampliatuksen järjestämät pidot Vulcanuksen kunniaksi.

Ehkä minä nämä antaisin anteeksi, mutta kirjan tapa kertoa hyvin vastenmielisiä asioita (mm. orjan syöttäminen mureenoille ja edellä mainitut pidot) yhdistettynä alatyyliseen ja karkeaan kielenkäyttöön saivat minut inhoamaan kirjaa. Eikä hyvää kuvaa antanut sekään, että kirjassa vilautetaan keskisormea. Sekö oli tapana Rooman valtakunnassa vuonna 79? Moni muukin kohtaus sai minut epäilemään, että kirjailija on suoraviivaisesti vienyt nykyistä elämäntapaa antiikin Roomaan.

Teoksen päähenkilö Marcus Attilius on todellinen supermies. Hän tekee kaiken, minkä lupaa ja on älykkö. Kirjan runsaan kolmen vuorokauden aikana hän nukkuu kaksi kertaa, syö muutaman kerran, kiipeää Vesuviuksen huipulle ja vaeltaa Pompeijiin tuhkakivisateessa etsimään rakastettuaan. Silti häneenkin liittyen kirjassa on todella inhottava kuvaus hänen vaimonsa kuolemasta kolmisen vuotta sitten – ja täysin turhaan. Minulle olisi aivan hyvin riittänyt tieto vaimon kuolemasta.

Kirjassa on myös paljon hyvää. Roomalaisten rakentamien akveduktien esittely saa haukkomaan henkeään. Akveduktien ansiosta taloihin tuli sisälle lämmin ja kylmä vesi, käytössä oli vesivessa ja hyvin toimiva viemäröintijärjestelmä. Puhtauden merkitystä Rooman valtakunnassa korostavat myös kyplylät, joita kirjassa kuvataan ansiokkaasti. Ilmeistä onkin, että kirjailija on perehtynyt Rooman historiaan, Pompejiin ja Vesuviuksen purkaukseen. 

Kun kirjassa vihdoin päästään purkauspäivään, kirjan teksti paranee huomattavasti. Kieli on jäntevää ja kerronta etenee mukaansatempaavasti. Teksti säilyy hyvin osoittelevana. Ikävän ihmisen kuolema kuvataan vastenmielisen yksinkohtaisesti kun taas Plinius vanhemman kuoleman kuvaus on hienostunut. 

Vesuviuksen purkauksesta sain kirjasta lukea yksityiskohtia, joista ei minulla ollut aavistustakaan. Hohkakiven sataminen niin, että laivat eivät pysty liikkumaan Napolilahdella, yllätti minut. Jonkin aikaa jopa luulin, että tämä hohkakivien sade oli se, joka teki Pompejista kuuluisan. Sen teki kuitenkin vasta kuumasta kaasusta, tuhkasta ja kivestä muodostunut purkauspilvi.

Lukiessani Pompejia päätin viedä kirjan heti luettuani kirjaston kierrätyshyllyyn. En katselisi enää hetkeäkään kirjaa, joka onnistuu inhottamaan niin paljon. En kuitenkaan tee niin. Säilytän sen kirjahyllyssäni, ainakin jonkin aikaa. Jos vaikka joskus haluaisin palata kuvauksiin akvedukteista tai Vesuviuksen purkauksesta. Ja nyt tiedän olla lukematta uudestaan kirjan joitakin kohtauksia.

Tämäkin kirja muutti elämäni

Julkaistu Päiväkävelyllä maanantaina 22. huhtikuuta 2013

Lukuviikon kunniaksi aloin miettiä kirjaa, joka muutti elämäni. Onhan niitä, useita, kuten Doris Lessingin Shikasta. Lopulta kaivoin hyllystäni Kuninkaan käskystä etelässä, jonka sain isältäni 6-vuotiaana, kun vihdoin olin oppinut lukemaan.

Kuninkaan käskystä etelässä on lasten kirja Afrikasta ja siellä tehtävästä lähetystyöstä. No silloin kauan sitten mikä tahansa kirja kelpasi luettavaksi. Merkittäväksi kirjaa eivät tehnyt silloin tällöin vilahtavat lähetystyöjutut vaan kirjan tarinat ja kuvat.  Jorma Piirosen kuvitus antoi ihmettelyn aihetta aikana, jolloin tv oli mustavalkoinen ja kanavia oli kaksi.

Kansi antaa viitteitä jostain pelottavasta. Hirveän iso käärme. Muistan kovasti ihmetelleeni, mikä se kuningas mahtaa olla. Pitkään uskoin kannen käärmeen olevan se kuningas :)

Näin isoja lintuja ei Niinimaalla lennellyt.

Käärme tarinassa Iso-Konkoro.

Tarinoissa isot leipäpuut syövät lapsia, noidat kaappaavat lapsia rumpuunsa ja Iso-Konkoro on Okvavango-virran halitja. Yksi tarina on piinannut minua kesästä 1966 lähtien, sillä se ei ollut satua vaan tositarina: koko päivän jalassa olleessa kengässä oli ollut skorpioni. Vieläkin kopistelen kenkäni ja tossuni ne ennen jalkaan laittoa. Skorpionia en usko kengästäni löytyvän, mutta jotain muuta pelottavaa ja vaarallista siellä voi olla! Näin niitä pelkoja syntyy.

Isä on kirjoittanut kirjan sisäkanteen: ”Innoittakoon tämä kirja Sinua lukemaan ja kehittymään sekä lukemisen taidossa että asioitten ymmärtämisessä.”  En tiedä, minkälaista ymmärryksen kasvua isä minussa toivoi tapahtuvan kirjan myötä. Ei ainakaan uskonnollista, sillä kotini ei ollut uskonnollinen.  Kirjamakuni kehittyi kummalliseen suuntaan. Janosin tarinoita oudosta, toisenlaisesta, eri ajasta ja paikasta, vaikka luin kaikkea mahdollista. Edelleen tarinat, jotka hieman heittävät todellisuuden toiselle puolelle, ovat uskomattoman kiehtovia.

Pariisilainen murharyhmä

Julkaistu Päiväkävelyllä keskiviikkona 7. maaliskuuta 2012

Jos olisin poliisi, mieluisin työpaikkani olisi komisario Adamsbergin johtama murharyhmä Pariisissa. Ja vaikka olen informaatikko, edelleen valitsisin työyhteisökseni komisario Adamsbergin johtaman murharyhmän Pariisissa.

Ymmärrän toki, että Fred Vargasin Adamsberg-romaanit ovat fiktiota. Silti Vargasin kuvaama työkulttuuri nostattaa kaihoisan huokauksen.

Adamsbergin johtama pariisilainen murharyhmä on merkillinen työpaikka. Apulaiskomisario Danglardia ei kannata vaivata asioilla enää kolmen jälkeen, sillä siinä vaiheessa hän on jo juonut pullollisen valkoviiniä (tai punaviiniä lopetettuaan valkoviinin juonnin). Häntä ei myöskään lähetetä ensimmäisten joukossa murhapaikalle, sillä Danglard voi herkästi pahoin nähdessään verta ja ruumiita. Murharyhmä ei kuitenkaan pystyisi ratkaisemaan ongelmallisia kysymyksiä ilman Danglardia, sillä kuten Adamsberg opettaa alle vuoden vanhaa poikaansa:

”Miten kannattaa menetellä silloin, kun ei ymmärrä. Katsopas nyt tarkkaan.

Adamsberg otti esiin matkapuhelimen ja valitsi hitaasti numeron lapsen seuratessa hänen puuhiaan harhailevin katsein.

- Silloin soitetaan Danglardille, Adamsberg selitti.

- Niin yksinkertaista se on. Paina tämä asia mieleesi ja pidä Danglardin puhelinnumero aina mukana. Danglard selvittää käden käänteissä kaikki tämän kaltaiset pulmat.”

Fred Vargas: Ikimetsän sydän. ss. 84-85.

Ylikonstaapeli Mercadet tarvitsee runsaasti unta. Siksi hän on tuonut murharyhmän tiloihin patjoja ja tyynyjä. Ollessaan hereillä ja pirteä Mercadet osoitti ylenpalttista intoa ja aktiivisuutta. Hänen erinomaisille aivoilleen ja erinomaiselle taidolleen käsitellä numeroita ja luetteloita on murharyhmälle paljon hyötyä.

Jokainen murharyhmän jäsen on oma kummallinen itsensä. Yksi varastoi ruokaa kaikkiin mahdollisiin paikkoihin ja yhdestä toivotaan, että se joskus viisastuisi. Tyhmien kysymysten esittäjää ja totuuden laukojaa tarvitaan silti. Vaikka Danglardin juomista ei aina hyväksytä, häntä arvostetaan. Myös Adamsbergia arvostetaan, vaikka murharyhmä jakautuukin tosiasioihin nojautuviin ja pilvien lapioijiin juuri Adamsbergin vuoksi.

Itse komisario Adamsberg ei saavu sovittuun tapaamiseen, koska hänellä on tapaaminen kevätpäiväntasauksen kanssa. Epämääräinen Adamsberg ei oman käsityksensä mukaan ajattele. Saadakseen selville ajatuksensa hän lähtee ulos kävelylle katselemaan lokkien lentoa ja lapioimaan pilviä tai uittamaan varpaitaan joessa. Silti tai ehkä juuri siksi Adamsbergilla on uskomaton kyky yhdistellä asioita, tarkastella asioita epätavallisista näkökulmista rohkeasti ja intuitiivisesti. Mutta ei Adamsberg ilman murharyhmäänsä saisi rikoksia ratkottua.

Näyttäisi siltä, että murharyhmässä voi tehdä mitä vaan ja työt tehdään kun huvittaa ja itse kullekin sopii. Näin ei kuitenkaan ole:

” Adamsberg soitti Hélène Froissylle ennen kuin ambulanssit lähtivät liikkeelle.

– Froissy, anteeksi vain, että kiskon sinut sängystä. Mene heti purkamaan kaikki laitteet [salakuuntelulaitteet], ensin murharyhmän tiloista, sitten minun kotoani. Aja sen jälkeen suoraan Saint-Denisiin rue des Ecrouellesille. Veyrencin auto on siellä. Poista siitäkin laitteet.

-  Eikö se voisi odottaa pari tuntia?

- En soittaisi sinulle kahtakymmentä yli kolme yöllä, jos asia voisi odottaa yhdenkin minuutin. Hoida kaikki jäljettömiin.”

Fred Vargas: Ikimetsän sydän, s. 396

Komisario Adamsbergin murharyhmästä kaipaan etenkin arvostusta ja kunnioitusta kunkin henkilökohtaisia taipumuksia, osaamista ja kokemusta kohtaan. Tiedetään, missä Danglard on hyvä ja annetaan hänen olla sitä. Tiedetään, ettei häntä kannata lähettää ensimmäisten joukossa murhapaikalle, joten ei tehdä sitä. Joku toinen on siihen hommaan paljon parempi.

Haaveilua tämä vain on. Suomalainen työkulttuuri on kova ja ankara. Arvostusta ja kunnioitusta näkee harvoin, vielä harvemmin niitä saa osakseen.

Erilaisuus on voimaa!

Popedasta ja pinjansiemenistä

Julkaistu Päiväkävelyllä tiistaina 31. tammikuuta 2012

Miika Nousiaisen Metsäjätti on tarkkaa ja todentuntuista havainnointia tästä ajasta. Ennen kaikkea se on kuitenkin kirja ystävyydestä ja itsensä löytämisestä.  Metsäjätissä oli useita sellaisia oivalluksia, jotka pysäyttivät yksinkertaisuudellaan, osuvuudellaan ja tehokkuudellaan.

Muutama esimerkki:

Törmälän baarissa Wanha Mestari lukee jukeboksin yläpuolella seuraava tiedotus: "Popedaa saa soittaa vain kerran illassa. Yö lasketaan Popedaksi."

"Äidittömyys yhdisti meitä. Istuimme pitkiäkin aikoja yhdessä puhumatta aiheesta. Ei siitä aiheesta siinä iässä mitään osannut sanoa. Vertaistuki oli silti tärkeää, luulisin niin."

"Ei tehdas ole muoti-ilmiö. Muoti on sellaista, joka tulee ja menee. Niin kuin Dingo, se tuli Törmälään ja meni pois. Metsäteollisuus on ollut täällä läsnä koko ajan.”

"- Siellä ei ollut mitään.

- Missä?

- Kaupassa. Ei ollut luumutomaatteja, ei tuorepastaa, ei ricottaa, ei edes pinjansiemeniä.

- Voi rakas. Pääset huomenna kotiin.

- Nälkäisenä.

- Niin varmaan. Tiedätkö, minä olen kuullut ihmisistä, jotka ovat selvinneet kaksi päivää ilman pinjansiemeniä."

Ja monia muita. Yhteydessä kontekstiinsa sitaatit maistuvat vielä paremmilta.

Kuka siellä?

Julkaistu Päiväkävelyllä keskiviikkona 25. tammikuuta 2012

Aikaisten aamujen viikko tarkoittaa aikaisin nukkumaan menemistä, eikö? Olen siinä melkein onnistunut ja mennyt sänkyyn ennen kahtatoista. Tosin sitten alkaa lukeminen eikä sitä voi heti lopettaa.

Mutta ei se ole ainut syy lyhyisiin yöuniin. Maanantaita vastaisena yönä en saanut nukuttua, koska olin niin tohkeissani vaalien tuloksesta. Äänestin Arhinmäkeä, mutta olen hyvin iloinen Haaviston menestyksestä. Haaveilen uudenlaisesta Suomesta, joka ällistyttää jopa meitä suomalaisia.

Mielenjuolahdukset tulevat tietenkin iltaisin, ne parhaimmat, hauskimmat ja innostavimmat. Miten siinä voi nukkua, kun mieli kihisee innostuksesta ja haluaisi hyppiä ja nauraa? Eilen muistin E. Uspenskin kirjan Fedja-setä, kissa ja koira ja sen kuuluisan ”Kuka siellä? –kohtauksen. Tässä siitä vain muutama pätkä, koko jutun voi lukea kirjan sivuilta 31-33.

”Kuka siellä?

Hän sanoo:

- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriöisen.

Naakka kysyy toistamiseen:

- Kuka siellä?

Posteljooni sanoo toistamiseen:

- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.”

Keskustelu jatkuu koko päivän samanlaisena.

”Lopulta posteljoonia alkaa heikottaa. Hän oli ihan näännyksissä. Hän istui portaalle ja rupesi itse kysymään:

- Kuka siellä?

Johon naakka vastasi:

- Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille Pörriäisen.”

Keskustelu jatkui tällaisena siihen asti, kunnes Fedja-setä, Matroskin ja Musti tulivat metsästä.  Siinä vaiheessa posteljooni saatiin töin tuskin virkoamaan, naakan voinnista tarina ei kerro.

Ei tällaisen jutun jälkeen voi rauhallisesti laittaa silmiä kiinni ja nukahtaa. Mieleen pörrää toinen toistaan hauskemmat kohtaukset eri kirjoista, kuten muistiaukkoa täyttävät lampaat Leonie Swannin kirjasta Murha laitumella.