Merenneito pysyköön merenneitona

Julkaistu Päiväkävelyllä maanantaina 29. kesäkuuta 2009

Pieni merenneito ei jätä minua rauhaan, koska hänen uhrautuva rakkautensa oli turhaa ja koska hänen rangaistuksensa oli epäoikeudenmukaisen kohtuuton. Mitä H. C. Andersen halusi Pienen merenneidon tarinalla sanoa?

Useissa saduissa rakkauden eteen uhrataan paljon. Norjalaisessa kansansadussa Auringosta itään, kuusta länteen nainen uhraa hiuksensa, silmänsä ja nuoruutensa. Hän saa ne kuitenkin takaisin ja hän saa myös prinssin. Muissakin saduissa uhraukset kannattavat. Onko niiden tarkoitus opettaa tytöille oikea käyttäytymismalli: uhraa itsesi, identiteettisi ja saat rakkauden? Näinkö tytöt pidetään kiltteinä ja opetetaan naiset kestämään mitä vain? Palkkiona mitä? Onko rakkaus kaikkien näiden uhrausten arvoista?

Pieni merenneito ei saanut prinssiä uhrauksistaan huolimatta, koska hän ei pysynyt merenneitona. Paradoksaalista on, että merenneitona hän ei ainakaan olisi prinssiä saanut. Rangaistuksen Pieni merenneito sai siitä, että ei tyytynyt kohtaloonsa. Merenneito pysyköön merenneitona.

Jos Pieni merenneito olisi onnistunut, jos hän olisi saanut prinssinsä, olisi hänen tarinansa esimerkkinä pyrkimyksestä yhä enempään, yhä korkeammalle. Silloin hän olisi faustilaisen eli länsimaisen ihmiskuvan ikoni. Thomas Mannin kirjassa Tohtori Faustus paholainen antaa Adrian Leverkühnille ”leluksi” Pienen merenneidon. Ymmärsikö Adrian Leverkühn varoittavan esimerkin? En muista, koska luin Tohtori Faustuksen kovassa kuumeessa – vain siten pystyin kestämään pitkien virkkeiden raskauden.

Ainakin Thomas Mann oli tajunnut, ettei Pieni merenneito pääse koskaan jumalan valtakuntaan. Mistään ei löydy niin paljon kilttejä lapsia, aina on tottelemattomia lapsia enemmän. Ja jokainen heistä lisäsi päivällä aikaa, jonka Pienen merenneidon oli oltava ilman impenä.

Pienen merenneidon tarinaa voi pitää poliittisena. Se on varoittava esimerkki siitä, miten käy, jos suutari ei pysy lestissään. Yhteiskuntaluokkien rajoja ei saa ylittää – mistään syystä. Senkö H. C. Andersen halusi tarinallaan sanoa? Miksi hän kirjoitti tällaisen epäsadun? Hän kirjoitti tarinan vuonna 1836, kymmeniä vuosia Ranskan vallankumouksen jälkeen. Vallankumoukset uhkasivat vakiintunutta yhteiskuntajärjestelmää. 1830 oli ollut Ranskassa ns. heinäkuun vallankumous ja vuonna 1848 oli tuleva ns. helmikuun vallankumous. Aika oli poliittisesti levotonta ja kansalle piti antaa varoittava esimerkki.

Varoitusta ei ehkä tajuttu, sillä Pienen merenneidon tarinaa ei tunneta poliittisesti vaikuttaneena kertomuksena. Pienen merenneidon tarina muistetaan nimenomaan rakkaustarinana – ei muuna.

Pieni merenneito

Julkaistu Päiväkävelyllä sunnuntaina 28. kesäkuuta 2009

Lapsuuteni tärkein ja rakkain satu oli H. C. Andersenin Pieni merenneito. Kuulin sen ensimmäisen kerran isosiskoni lukemana, kun olin viisi. Seuraavan päivän muistan surreeni Pienen merenneidon kohtaloa. Kaikki uhraukset ja kärsitty tuska olivat olleet turhaa, sillä Pieni merenneito ei saanut prinssiään. Hänestä tuli ilman impi, joka kolmensadan vuoden päästä pääsisi jumalan valtakuntaan. Aikaa ilman impenä saattoi lyhentää hymyilevä ja kiltti lapsi, mutta tottelematon lapsi pidensi sitä päivällä.

Pidin tätä hyvin epäoikeudenmukaisena, sillä viisivuotiaan kokemuksella tiesin, että oli paljon helpompi nähdä tottelematon lapsi kuin kiltti. Yritin aina sadun muistaessani olla kiltti, mutta se oli hyvin poikkeuksellista. En ollut kiltti enkä tottelevainen lapsi, vaan villi ja omapäinen.

Muutamaa vuotta myöhemmin Pieni merenneito tuli radiosta kuunnelmana, joka nauhoitettiin kelanauhurilla. Siitä lähtien kuuntelimme iltaisin Pienen merenneidon, korvikkeena ehkä siitä, että vanhempamme eivät koskaan lukeneet meille ääneen – iltasatuja tai muutakaan. Pieni merenneito oli loistavasti dramatisoitu kuunnelmaksi. Eniten kosketti kohtaus, jossa Pieni merenneito tanssii prinssin kanssa, vaikka jokainen askel oli kuin ”olisi astunut terävään naskaliin tai veitsen terään” Aram Hatsaturjanin valssin baletista Naamiaiset soidessa taustalla. Vieläkin kuullessani tämän valssin muistan Pienen merenneidon tuskan.

Bettelheimin Satujen lumous –kirjan mukaan satu päättyy aina onnellisesti. Onnettomasti päättyvä satu ei olekaan satu vaan myytti, joka päättyy traagisesti eikä päähenkilö kehity lainkaan. Pieni merenneito on kuitenkin kehitystarina ja tarina onnettomasta ja yksipuolisesta rakkaudesta ja sellaisena maailmankirjallisuutta.